LAUGHING MY GUTS OUT
Andy Best & Merja Puustinen
An physically interactive sonic installation

Is something so horrible
that we just have to laugh?!

A fun physical sonic sensation, combining huge cartoon-like guts made with “bouncy castle” technique, with interactive electronic sensors driving an audio soundscape derived from 8- bit computer games sounds. Children (& childminded adults) jump and dive amongst the guts while triggering and creating the sounds in real time. The hysterical fun of the interaction is in marked contrast to the everyday reality of bomb victims’ guts and body parts splashed across our tv screens.

“Laughing my guts out” combines strong physical presence with exciting interactive fun for the participants. Just spectating is enjoyable too. There is no difficult-to-understand user interface - just jump or crawl in and make sounds!

Artists Andy Best and Merja Puustinen challenge their audience to examine and question everyday experience by creating an uncomfortable collision between the familiar and the surreal. Having worked together for over ten years, the working process becomes a two way flow of ideas and criticism that results eventually in physical realisation of the art work.

Andy and Merja work at the interface between art, culture, public space and the media landscape, and wish to challenge preconceived notions of what is and is not art. They are particularly interested to break down barriers between the audience and the art work, which in “Laughing My Guts Out” is taken to the logical extreme where the art viewer has to become an active participant and throw their body into the work.

“Through this work we wish to examine the boundaries between the real world and our media-mediated everyday realities. Are we dreaming Whose reality are we living? Do we feel pain? Do we get a bad feeling from this? Is something so horrible that we just have to laugh?!”

>> Laughing My Guts Out
>> back to "installations"

NAURAN SUOLENI ULOS
Andy Best & Merja Puustinen
Fyysisesti vuorovaikutteinen installaatio

Onko tämä niin kamalaa,
että on pakko nauraa?

Hauska fyysinen äänikokemus syntyy valtavien sarjakuvamaisten sisäelimien avulla. ”Nauran suoleni ulos”- teos on toteutettu pomppulinnamaisten ilmatäytteisten rakenteiden ja vuorovaikutteisten elektronisten sensoreiden avulla, jotka ohjaavat 8-bittisistä tietokoneäänitehosteista tuttua äänimaisemaa. Lapset ja lapsenmieliset aikuiset hyppivät ja sukeltelevat sisäelimien seassa ja samalla käynnistävät ääniefektejä reaaliajassa. Teos toimii kuin suunnaton ihmiskehoilla operoiva soitin. Tasapainoaistin katoamisen ja leikin synnyttämä hysteerinen riemu ovat silmiinpistävä kontrasti jokapäiväiselle mediapuurolle, jossa pommiuhrien todelliset sisäelimet ja ruumiin osat linkoavat tv-ruutujemme pintaa.

“Nauran suoleni ulos” -teoksessa yhdistyy vahva fyysinen läsnäolo vuorovaikutukselliseen osanottajien hauskanpitoon. Silmämunia, kylkiluita, hampaita, suolia ja sisäelimiä on laitettu esiin kosketeltaviksemme. Meidät kutsutaan tökkimään elimiä ja kiipeämään sisälmysten joukkoon, leikkimään haavassa iloisesti kiljuen kuin pienet lapset –”the bloody mess”. Jo teoksen tarkastelukin saa katsojan hyvälle tuulelle. Tämä käyttöliittymä ei ole liian vaikea käyttää – hyppää vain teoksen sisään ja tuota ääniä kehosi liikkeillä Taiteilijapari Andy Best ja Merja Puustinen

haastavat yleisönsä tutkimaan ja kyseenalaistamaan jokapäiväisen arkikokemuksen luomalla epämukavan törmäyskurssin tutun ja surreaalisen välille. Yli kymmenen yhteistyövuoden jälkeen taiteilijaparin työprosessi on vakiintunut vastavuoroiseksi ideoiden, keskusteluiden ja luonnosten virraksi, jotka konkretisoituvat ja kiteytyvät taideteoksina.

Andy ja Merja työskentelevät taiteen, kulttuurin, julkisen tilan ja mediamaiseman rajapinnassa. Taiteilijat toivovat voivansa haastaa perinteisiä näkemyksiä taiteesta: mikä on taidetta ja mikä ei ole taidetta? He ovat kiinnostuneita rikkomaan rajoja yleisön ja taideteosten välillä. Teoksessa ”Nauran suoleni ulos” pyrkimys on viety yhteen loogiseen äärimmäisyyteen, kun taiteen katsoja tulee aktiiviseksi osallistujaksi ja osallistuu kehonsa liikkeillä teokseen.

Tämän teoksen kautta pyrimme tutkimaan todellisen maailman ja media- välitteisten todellisuuksien välisiä rajapintoja. Näemmekö unta? Kenen todellisuus tämä on? Tekeekö tämä kipeää? Tuleeko tästä paha olo? Onko tämä niin kamalaa, että on pakko nauraa?

>> Nauran suoleni ulos
>> paluu "installations" -sivulle